SAUL 50-vuotta – 1971-2021

WMA:n tuloksia mestaruuskilpailuista!

Voit lukea samat näistä pdf-tiedostoista:

1970 luku

Kirjoittanut Kunto Viiru
Kunniapuheenjohtaja, liikuntaneuvos 

SVU-SAUL 50 v., 1970-luku/Ikiliikkuja 1/2021

Urheilu kaikkien ikäluokkien harrastukseksi

Urheilu koki 1970-luvulla melkoisen myllerryksen, kun myös veteraaniurheilijat pääsivät vihdoinkin maailmanlaajuisesti kilpaurheilun pariin ja urheilun harrastaminen mahdollistui lähes koko elämänkulun ajaksi, varhaislapsuudesta aina myöhempään aikuisikään saakka. Samalla seuratyö on monipuolistunut.

Aito urheilu on saanut suuren merkityksen, kun sitä harrastetaan säännöllisesti ja pitkäjänteisesti sekä edistetään terveyttä, toimintakykyä ja elämänlaatua. Samalla tuotetaan yhteiskunnallemme merkittäviä säästöjä. Liikunnallisen ja aktiivisen elämäntavan myötä koko urheiluelämämme on saanut runsaasti uusia mahdollisuuksia toimintansa laajentumista, vahvistumista, kehittymistä ja yleishyödyllisyyttä varten, kun ihmiset ovat päässeet nauttimaan urheilusta elämänsä kahden jälkimmäisen kolmanneksenkin aikana.   

Kilpaurheilu oli 1970-luvulle tultaessa käynyt pitkän historiansa aikana läpi monta kehitysvaihetta, kun urheilu oli aluksi pääosin miesten yksinoikeus, kunnes pikku hiljaa naisetkin pääsivät sen pariin. Tämän jälkeen kilpaurheilu laajeni ennen veteraaniurheilua myös nuorten ikäluokkien ja vammaisurheilijoiden harrastukseksi. Kaikissa kehitysvaiheissa on ollut ennakkoluuloja, mutta ne ovat ajan myötä hävinneet.

Sotien jälkeen, maamme jälleenrakennuksen aikana, kansakuntamme toimi ripeästi kaikinpuolisen kehityksen ja yleisen hyvinvoinnin edistämiseksi. Urheiluelämämme oli tässä rintamassa hienosti mukana. Maassamme vallitsi rohkea ja innostunut urheiluhenki, kun Suomi kykeni järjestämään jo 1952 Helsingin olympiakisat! Maahamme perustettiin sotien jälkeisenä aikana myös runsaasti uusia urheiluseuroja.

Suurta kunnioitusta herättävää on se, että sodasta palanneet miehet olivat urheiluseuratoiminnan keskeisiä pyörittäjiä ja intomielisiä seurojen johtohenkilöitä. Tuolloin jaloa urheiluaatetta levitettiin urheiluseurojen alaosastojen avulla jopa syrjäisimpiin kyliin saakka. Tähän urheilun turvaverkkoon olen tarttunut 1950-luvun puolivälissä ja siinä olen pysynyt. Poikkeuksellisen arvokasta on ollut saada kokemusta tästä valtavan urheiluinnostuksen ajasta, jonka vaikutukset ovat näkyneet urheiluelämässämme vuosikymmenien ajan.

Merkittävää veteraaniurheilun pioneerityötä tehtiin Porissa jo 1950-luvulla, kun Porin Urheiluveteraanit perustettiin vuonna 1954. Seura on ollut vahva urheiluaatteemme edistäjä ja toimii edelleen hienosti. Porin Urheiluveteraanien riveistä on noussut monta kansainvälisen kärkitason mestariurheilijaamme.

Kuntourheilun harrastaminen laajeni 1960-luvulla, mutta kilpaurheilu ei levinnyt vielä kovin merkittävästi kaikkien ikäluokkien harrastukseksi. Vuosikymmenen lopulla kuitenkin sotiemme veteraanit olivat asialla ja tekivät ensimmäisiä kokeiluja veteraani-ikäluokkien valtakunnallisen kilpailutoiminnan käynnistämiseksi mm. hiihtokilpailujen osalta. Samassa hengessä toimivat myös reserviläisjärjestöt.

Sotiemme veteraaneista monet olivat intomielisiä urheilumiehiä. He olivat olleet jatkosodan asemasotavaiheen aikana mukana esimerkillisen hyvin hoidetussa, monipuolisessa ja tärkeässä Puolustusvoimien liikuntakasvatustoiminnassa, johon sisältyi mm. laaja eri lajien kilpailutoiminta. Se piti yllä hyvin myös sotilaiden taistelukuntoa, jota tarvittiin kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikana.

Lähes kaikilla sotaveteraaneilla meni rintamalla vuosia, jolloin he eivät voineet osallistua normaaliin siviilielämän urheilutoimintaan. Mutta heillä säilyi urheilukipinä rintamaoloissakin ja halusivat jatkaa urheilemistaan vielä veteraani-ikäluokissakin. Sitä ei estänyt sekään, että monet sotaveteraanit saivat rintamalla henkisiä ja ruumiillisia vammoja, jotka ovat olleet haittana koko loppuelämän ajan.

Hyvin hoidetun sotainvalidien kuntoutus- ja kilpailutoiminnan avulla rakentui vahva pohja maamme vammaisurheilulle ja sen hyvälle kansainväliselle menestykselle. Monet sotainvalidit ovat osallistuneet myös veteraaniurheilun kilpailutoimintaan. Sotaveteraanit ovat olleet merkittäviä maamme vammais- ja veteraaniurheilun edistäjiä ja lipunkantajia!

Suomen veteraaniurheilun isä on sotaveteraani ja -invalidi, opetusneuvos Jouko Pesola, joka 1960-luvun loppupuoliskolta alkaen oli pienen joukon kanssa valmistelemassa valtakunnallista kilpailutoimintaa. Aluksi he järjestivät pieniä kilpailuja ja perustivat epävirallisesti Suomen Veteraaniurheilijat vuonna 1971. Liiton rekisteröinti pistettiin vireille 12.6.1974 ja se toteutui 25.2.1976. Jouko Pesola toimi liiton ensimmäisenä puheenjohtajana vuosina 1971-1980 ja aikana, jolloin veteraaniurheilun kilpailutoiminta käynnistyi kansallisesti ja maailmanlaajuisesti. Eri lajien harrastusmahdollisuudet ovat myöhemmin parantuneet.

Vuodet 1971-1975 olivat Suomen veteraaniurheilun esivaihetta nimellä Suomen Veteraaniurheilijat. Rekisteröinnin jälkeen vuodesta 1976 alkaen liiton nimi on ollut Suomen Veteraaniurheiluliitto ry (SVU).

Alkuvaiheessa Jouko Pesolan johdolla veteraaniurheilutoimintaamme olivat käynnistämässä sihteeri-rahastonhoitajana veistonopettaja Eero Manninen ja jäseninä diplomi-insinööri Jorma Pesola, varatuomari Erkki Hara, toimittaja Eero Kiviranta, veturinkuljettaja Eino Korkeakangas, puhelinteknikko Toivo Honkanen, diplomi-insinööri Jorma Puttonen, kenraali Yrjö Keinonen, autoilija Oskari Narvanne, filosofian maisteri Juhani Kaila ja toimitusjohtaja Matti Raninen. Tämä pieni, mutta rohkea joukko katsoi eteensä, kun se aloitti järjestäytyneen veteraanien kilpailutoiminnan hahmottelun maassamme. Intomieliset urheilumiehet ovat ansainneet jälkipolvien kunnioituksen ja kiitokset uutta uraa uurtavasta urheilutyöstään!

Liittomme kunnioitettujen perustajien käynnistämä urheilutoiminta tarjoaa nykyään mahdollisimman monelle urheilijalle onnistumisen elämyksiä ja hyväkuntoisena laadukkaan elämän. Urheilusta ja urheilijoiden välisistä ystävyyssuhteista voi nauttia vuosikymmenien ajan. Samalla urheilu tarjoaa eri-ikäisille ihmisille mahdollisuuden kehittyä kilpaurheilijana jopa korkeimman kansainvälisen tason mestariurheilijaksi. Laaja kansallinen ja kansainvälinen toimintamme kannustaa elämään mahdollisimman pitkään kaikin puolin aktiivisesti ja laadukkaasti sekä samalla terveyttä ja toimintakykyä vaalien!   

SVU on ollut edelläkävijä liittojen välisessä eheytyksessä, koska sen piirissä ei ole ollut koskaan minkäänlaisia liittojen välisiä kiistoja. Alusta alkaen eri liittoihin kuuluvat urheilijat ovat päässeet SVU:n kilpailutoiminnan piiriin, aluksi henkilöjäseninä ja vuodesta 1983 alkaen liiton jäsenseurojen edustajina.

Jo 1970-luvun alkuvuosista alkaen olin kiinnostunut veteraaniurheilusta, kun valmistauduin jatkamaan korkeushyppyuraani yleisen sarjan kilpailuvuosieni jälkeen. Tuolloin Juoksija -lehti oli paras tietolähteeni. Lehdessä julkaistiin veteraaniurheilun pioneeriaikaan liittyviä uutisia, tiedotteita ja tuloksia sekä 1970-luvun puolivälistä alkaen myös hyviä kisaraportteja kansainvälisistä mestaruuskilpailuista.

Olin 1970-luvun puolivälissä aloitteellinen lajini kilpailutoiminnan kehittämisen osalta. Tein esityksen kasvattajaseuralleni, Karstulan Kivalle, että käynnistäisivät korkeushyppykarnevaalit vuodesta 1977 alkaen, Pihtiputaan keihäskarnevaalien tapaan ja ottaisivat mukaan myös veteraanihyppääjät (N/M35+). Seuralla ei kuitenkaan ollut riittävästi rohkeutta lähteä käynnistämään kaikkien ikäluokkien korkeushyppykarnevaaleja.

Vuonna 1976 esitin Suomen Urheiluliitolle (SUL), että sen toimesta käynnistettäisiin N/M35+ -sarjojen yleisurheilun SM-kilpailutoiminta. SUL torjui esitykseni sillä, että keskittyvät juoksulenkkeilyyn perustuvaan klubitoimintaan. 1970-luvulla oli meneillään yleisurheilun huippukausi, joten sekin saattoi vaikuttaa siihen, että veteraaniyleisurheilun merkitystä ja suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia ei osattu ottaa huomioon.

Tietämättäni toiveeni kuitenkin toteutui, kun SVU kävi 28.11.1976 tuloksekkaat neuvottelut SUL:n kanssa veteraaniurheilutoiminnan käynnistämisestä. SVU sai täydet oikeudet organisoida ja järjestää veteraanien kansallisen kilpailutoimintamme sekä vastata kansainväliseen kilpailutoimintaan osallistumisesta. Tämä on ollut selkeä työnjako, jonka pohjalta SVU on hoitanut vastuualueensa erittäin hyvin yhteistyössä seurojen kanssa. Huipentumana on Suomen joukkueen suorastaan mahdoton menestys vuoden 2009 Lahden MM-kilpailuissa ja vuoden 2012 Jyväskylän MM-hallikilpailuissa, joissa Suomi oli mitalitilaston kärkimaa! Tämä on nykyään harvinaista suomalaismenestystä maailmanlaajuisesti harrastetussa urheilumuodossa!

SVU toimi sopimuksen teon jälkeen ripeästi ja käynnisti yleisurheilun SM-kilpailutoiminnan. Viipurin Urheilijat järjesti 20. elokuuta 1977 ensimmäiset veteraanien yleisurheilun SM-kilpailut Helsingin Vuosaaressa. Harmillista on se, että näiden kilpailujen täydelliset tulokset ovat kateissa. Tuolloin naiset kilpailivat 35- ja miehet 40-vuotiaiden sarjasta alkaen. Vuodesta 1979 alkaen myös 35-vuotiaat miehet pääsivät kisoihin mukaan. Se mahdollisti pääsyni SM-kilpailuihin. Vuonna 1980 Varsinais-Suomen Veteraaniurheilijat järjesti Turussa ensimmäiset SM-hallikilpailut. Minulle on ollut tärkeää, että olen voinut osallistua ulko- ja sisäradoilla vuosittain SM-kilpailujen korkeushyppyyn vuosina 1979-2020.

Hiihto on ollut Suomen veteraaniurheilun pioneerilaji jo 1960-luvun loppupuoliskolta alkaen ja luistelussa mestaruuskilpailutoiminta alkoi vuonna 1983. Näissä lajeissa järjestetään liiton mestaruuskilpailuja, koska Suomen Hiihtoliiton (SHL) ja Suomen Luisteluliiton (SLL) kanssa ei ole tehty yhteistyösopimusta. Veteraani-ikäluokkien kansainvälisestä hiihto- ja luistelutoiminnasta vastaavat em. lajiliitot. Hiihtäjät ja -luistelijat ovat kuitenkin halunneet pysyä SVU:n urheilijaystävällisen kansallisen kilpailu- ja muun toiminnan piirissä.

1970-luku on ollut todellinen urheilun kuohuva vuosikymmen. Tuolloin maassamme ja maailmalla levisi myös valtava hölkkäinnostus. Se loi osaltaan pohjaa veteraaniurheilun käynnistymiselle ja vahvistumiselle kansallisesti että kansainvälisesti. Vuonna 1975 Kanadan Torontossa järjestettiin ensimmäiset veteraanien yleisurheilun MM-kilpailut. EM-kilpailutoiminta käynnistyi vuonna 1978 Italian Viareggiossa.

SVU oli heti alusta alkaen aktiivinen kansainvälisen kilpailu- ja järjestötoiminnan osalta. Helsingissä järjestettiin toiset EM-kilpailut vuonna 1980 ja Varsinais-Suomen Veteraaniurheilijoiden toimesta alkoi arvokas Pohjoismaiden välinen kilpailuperinne, kun Turussa järjestettiin PM-kilpailut vuonna 1979.

Suomalaiset veteraaniurheilijat ovat olleet alusta alkaen vahvasti mukana kaikissa kansainvälisissä yleisurheilun mestaruuskilpailuissa. Urheilumenestys on ollut aina huippuluokkaa, joka todistaa intomielisyydestä ja rakkaudesta aitoa urheilua kohtaan. Jatketaan samassa toisiamme kannustavassa ja palavassa urheiluhengessä sekä eettisesti vahvan ja yleishyödyllisen urheilun soihdunkantajina!

Kunto Viiru
Kunniapuheenjohtaja, liikuntaneuvos    

Suomen veteraaniurheilun isä, opetusneuvos Jouko Pesola

Jouko Pesola

Maamme veteraaniurheilun keskeinen perustaja ja tienraivaaja, opetusneuvos Moiris Jouko Onerva Pesola syntyi esikoislapsena Karstulassa 10. joulukuuta 1915. Hänen kotipaikkansa oli Soinin Pesolassa. Siellä on edelleen nähtävissä perinteikkään tilan rakennukset, tuulimylly ja pellot. Sen on perustanut Suomenselän erämaa-alueelle Jouko Pesolan esi-isä Fredrik Antinpoika Keisari (1790-1862).

Pesolan suvussa on panostettu voimallisesti koulutukseen, sivistykseen, kulttuuriin, maanpuolustukseen ja urheiluun. Jouko Pesolan vanhemmat, opettajapariskunta Helmi ja Vaito Pesola, toimivat pitkään kansan sivistäjinä Soinissa. He olivat siellä hyvin tunnettuja ja monissa asioissa keskeisiä vaikuttajia.

Pitäjäneuvoksen arvonimen saanut Vaito Pesola oli tunnettu ja arvostettu henkilö myös Karstulan puolella, kunta- ja maakuntarajan tuntumassa olevalla kotikylälläni, josta on kotoani Pesolaan matkaa vain 7,3 km. Sain jo kansakoulupoikana 1950-luvulla hyvän käsityksen karismaattisesta opettajasta ja hänen pojistaan. Pesolan suvun vaikutuksesta on minuun jäänyt pysyvä ja syvä jälki, jota syventää tieto siitä, mitä hyvää liittomme perustaja ja arvostettu edeltäjäni Jouko Pesola on saanut aikaan monilla elämän osa-alueilla.

Kodin opetukset ovat valmentaneet Jouko Pesolaa moniin suuriin elämäntehtäviin. Koko veljessarja sai opettajaperheessä vahvan perustan opiskelua ja koko elämäänsä varten. He kouluttautuivat hyvin ja menestyivät työelämän vaativissa tehtävissä. Yksi Joukon veljistä on toiminut myös kansanedustajana.

Nuorena Jouko Pesola oli lahjakas yleisurheilija, kohtasi painimolskilla mestaripainijoita ja saavutti menestystä ammunnassa. Vuonna 1938 hän valmistui opettajaksi Kajaanin Seminaarista, jossa vaalittiin kasvatuksen ja koulutuksen korkeita ihanteita. Pesola oli hämmästyttävän monipuolinen lahjakkuus, joka pätevöityi musiikin, kuvaamataidon, liikunnan ja puhetaidon opettajaksi. Hän konsertoi laulutaiteilijana kahden vuosikymmenen ajan. Pesolan tunnetuin sävellys on Veteraanimarssi. Hän on laatinut laulukirjoja koteja ja kouluja varten sekä Sotainvalidien laulukirjan ja ollut myös persoonallinen taidemaalari.

Jouko Pesola oli synnyttämässä suureen suosioon noussutta laulua, Eldankajärven jää, eräänä joulukuun iltana 1941 Jalkaväkirykmentti 32:n komentokorsussa Uhtualla. Rykmentin tiedustelu-upseeri Pesola on muistellut laulun syntymishetkeä: ”Toimin ylälaverilla kirjurina ja rykmentin valistusupseeri Erkki Tiesmaa, jonka nimiin laulu on kirjattu, riimitteli laulun nopeaan tahtiin. Tarjosin välillä vaihtoehtoisia sanoja.”

Sotavuosina Jouko Pesola on toiminut adjutanttina, sotilasohjaajana, urheilu- ja tiedustelu-upseerina sekä joukkueenjohtajana ja komppanian päällikkönä. Pesola ylennettiin sodan aikana luutnantiksi vuonna 1942 ja palkittiin useilla sota-ajan kunniamerkeillä.

Sodan jälkeen Jouko Pesolalla säilyi kipinä urheiluun ja hän lähti hakemaan muiden samanhenkisten aseveljiensä kanssa oikeutta sille, että veteraanitkin voivat harrastaa urheilua ja nauttia siitä. Tässäkin hän onnistui ja loi maahamme muiden samanhenkisten miesten kanssa uutta liikunta- ja urheilukulttuuria. Pesola toimi eteenpäin katsovan ja rohkean Suomen veteraaniurheilun valmisteluryhmän johtajana ja liittomme ensimmäisenä puheenjohtajana vuosina 1971-1980. Hänestä tuli Suomen veteraaniurheilun isä!

 Puheenjohtajavuosiensa jälkeen Jouko Pesola suunnitteli Suomen Veteraaniurheiluliiton (SVU) lipun, joka otettiin käyttöön Tampereella 30.6.1984, joten hänestä tuli myös liittomme ensimmäinen lipunkantaja!

Jouko Pesola toimi pitkään Suomen Sotainvaliditaiteilijat ry:n puheenjohtajana ja loi tiiviit yhteydet Oulunkylän kuntoutussairaalaan, jonka tiloissa on esillä runsaasti sotainvalidien töitä. Siellä on nähtävänä myös Pesolan taideteoksia. Hän oli yhä luova taiteilija ja muiden sotainvaliditaiteilijoiden tukihenkilö.

Keisarin Sukuseuran toiminnassa Jouko Pesola oli mukana vanhassa Pesolassa 3.7.1988 järjestetystä sukuseuran valmistavasta kokouksesta alkaen ja toimi hallituksen jäsenenä vuoteen 1993 saakka. 

SVU:n ensimmäiseksi kunniapuheenjohtajaksi kutsuttu Jouko Pesola vietti elämänsä loppuvaiheen Oulunkylän kuntoutussairaalassa, jossa hän sai iäisyyskutsun 2.1.2008. Kiitämme ja kunnioitamme urheiluaatteemme sytyttäjää sekä koko yhteiskuntamme hyväksi toiminutta ansiokasta palvelijaa!  

Kunto Viiru
Kunniapuheenjohtaja, liikuntaneuvos

Ensimmäinen maailmanmestari Kauko ”Kaappoo” Jouppila

Suomen veteraanien ensimmäisen maailmanmestaruuden saavutti kauko Jouppila M50-sarjan kiekonheitossa tuloksella 51,62 (1,6 kg).

Kuuluisan Jouppilan heittäjäsuvun vanhin Kauko Aatos Johannes Jouppila syntyi Seinäjoella 3. maaliskuuta 1921 ja hänen maallinen vaelluksensa päättyi 10.2.2012. Hän edusti Seinäjoen Urheilijoita. Jouppila teki elämäntyönsä Seinäjoella Valtion Rautateiden tunnollisena palvelijana.

Urheilu oli karismaattisen Kauko Jouppilan elämän rikastuttajana lähes koko elämänkulun ajan. Hänen päälaji oli kiekonheitto. Myös kuulantyöntö tuotti hyviä tuloksia ja menestystä. Urheilu-uransa alussa hänen kehitykselleen antoi potkua veljesten välinen kilpailu. Kaksi vuotta nuoremmasta Jaakko-veljestä tuli huipputason kuulantyöntäjä, joka edusti Suomea vuoden 1948 Lontoon olympiakisoissa.

Kauko Jouppilan urheilukipinää ei sammuttanut edes parhaisiin miehuusvuosiin sattuneet sotavuodet. Tällöin hän osallistui rintamakilpailuihin. Asemasotavaiheen aikana järjestetty Puolustusvoimien liikuntakasvatustoiminta piti Jouppilan urheiluvireessä ja loi pohjaa myöhemmälle urheilu-uralle.

Sotavuosien jälkeen Kauko Jouppila saavutti kiekonheitossa kansallisen kärkitason. Hän kehittyi vuosikymmenien ajan tasaisesti ja ainutlaatuisesti! Vuonna 1949 Jouppila sai Kalevan kisoissa hopeaa, heitti vuoden kolmanneksi parhaan suomalaistuloksen 47,90 ja edusti Suomea Helsingissä järjestetyissä maaotteluissa Tshekkoslovakiaa ja Ranskaa vastaan. Ranska-ottelussa tuli toinen sija tuloksella 47,43. Vuonna 1954 Jouppila pääsi edustamaan Suomea Helsingissä järjestetyssä Ruotsi-ottelussa ja teki lokakuussa vuoden toiseksi parhaan suomalaistuloksen 48,12. Vielä 35-vuotiaana vuonna 1956 Jouppila sai kunnian edustaa Suomea kahdessa maaottelussa: Helsingissä Ranskaa ja Budapestissa lokakuun lopussa Unkaria vastaan. Syyskuussa hän heitti vuoden parhaan tuloksensa 49,42.

Kauko Jouppilan osalta on kunnioitusta herättävää, että hänen tuloskehityksensä jatkui veteraaniurheilijana vielä maajoukkuevuosiensa jälkeen. Hän rikkoi ensimmäisen kerran 50 metrin rajan (50,95) 42-vuotiaana vuonna 1963. Helsingin olympiastadionilla vuonna 1969 järjestetyissä Kalevan kisoissa oli hienoa seurata, kun Kauko osallistui kiekonheittoon 20-vuotiaan Antti-poikansa kanssa.  Antti sai tasaisessa ja jännittävässä kilpailussa pronssia nuorten SE-tuloksella 56,88. Hänestä tuli sukunsa uusi miesten maajoukkueheittäjä.

Työuransa aikana Kauko Jouppila osallistui menestyksekkäästi lukuisiin rautatieläisten SM-, PM- ja EM-kilpailuihin. Nämä kisat ovat motivoineet osaltaan jatkamaan urheilu-uraa aikana, jolloin veteraaniurheilun kilpailutoiminta ei ollut vielä käynnistynyt. Juuri ennen sen alkua Jouppila oli hurjassa kunnossa, kun hän teki 52-vuotiaana vuonna 1973 kiekonheiton ennätyksensä 54,26!

Vuonna 1975 Torontossa järjestettiin ensimmäiset veteraanien yleisurheilun MM-kilpailut, joissa Kauko Jouppila saavutti ensimmäisenä suomalaisena maailmanmestaruuden, joka tuli M50-sarjan kiekonheitossa. Tämän jälkeen hän oli voittamaton, aina paikalla ollessaan, vuosikymmenien ajan eri-ikäluokkien MM- ja EM-kilpailujen kiekonheitossa sekä saavutti voittoja myös kuulantyönnössä. Lisäksi Jouppila teki kiekonheitossa lukuisia maailmanennätystuloksia eri veteraani-ikäluokissa, viimeksi M85-sarjassa.

On ollut puhuttelevaa sisäistää Kauko Jouppilan elämän mittainen rakkaus kiekonheittoa ja aitoa urheilua kohtaan. Olen saanut aistia tämän ja nähdä hänen poikkeuksellisen upeita urheilusuorituksiaan. Jouppilalla säilyi kiinnostus urheilua kohtaan kilpailu-uran päättymisen jälkeenkin. Tuona aikana näin Jalasjärven veteraanikisoissa, kuinka hän seurasi tarkasti nuorempien heittäjien suorituksia. Todellinen mestariurheilija herätti veteraaniurheiluväen piirissä laajaa arvostusta ja kunnioitusta kansallisesti että kansainvälisesti.

Kauko Jouppilan urheilu-ura on ollut ainutlaatuinen koko urheiluelämämme piirissä. Hän on ollut intomielinen uuden urheiluaatteemme esitaistelija, joka on edustanut kunniakkaasti veteraaniurheilun pioneerisukupolvea ja jättänyt esikuvallisen perinnön jälkipolvillemme.

Maailmanmestari Kauko Jouppilan suursaavutukset ovat Suomen veteraaniurheilun kirkkainta historiaa!

Kunto Viiru
Kunniapuheenjohtaja, liikuntaneuvos 
 
     

Kuvat: SAUL arkisto         

______________________________________________________________________________________________________________________________

SAUL 50 Tietovisa 1 / 21

Tietovisan on laatinut Vesa Lappalainen

  1. Kuka oli Suomen pääministeri vuosina 1972 – 1975
    a. Teuvo Aura b. Rafael Paasio c. Kalevi Sorsa
  2. Suomen suurin puolue oli eduskuntavaaleissa 1975
    a. Suomen Sosiaalidemokraattinen Puolue b. Suomen Kansan
    Demokraattinen Liitto c. Keskustapuolue
  3. Minä vuonna pidettiin Suomen Veteraaniurheiluliitto
    ry:n perustava kokous
    a. 1961 b. 1971 c. 1981
  4. Suomen Veteraaniurheiluliitto ry:n ensimmäinen puheenjohtaja
    oli

    a. Jouko Pesola b. Uljas Kiuru c. Bruno Silekoski
  5. Veteraanien ensimmäiset MM-kilpailut yleisurheilussa
    järjestettiin vuonna

    a. 1973 b. 1975 c. 1979
  6. Ja missä kaupungissa ne järjestettiin
    a. Hannover, Saksa b. Göteborg, Ruotsi c. Toronto, Kanada
  7. Kuka oli Suomen ensimmäinen kultamitalisti näissä
    MM-kilpailuissa

    a. Kauko Jouppila b. Eino Laiho c. Simo Nikula
  8. Missä järjestettiin vuoden 1976 kesäolympialaiset
    a. Meksiko City b. München c. Montreal
  9. Entä talviolympialaiset samana vuonna
    a. Sapporo b. Innsbruk c. Lake Placid
  10. Montako mitalia Suomi sai yleisurheilussa vuoden 1976
    kesäolympialaissa

    a. 4 b. 5 c. 6

    Oikeat vastaukset: 1C, 2A, 3B, 4A, 5B, 6C, 7A, 8C, 9B, 10A

_______________________________________________________________________________________________________________

1980 luku

Kirjoittanut Reijo Häyrinen
SAUL hallituksen puheenjohtaja

SVU-SAUL 50 v., 1980-luku/Ikiliikkuja 2/2021

TOIMINTA JÄSENTYY 1980-LUVULLA

Tavoitteellinen kilpailutoiminta näkyy selkeästi ikääntyvien ihmisten ajatuksissa. 1980-luvulta lähtien osallistuminen ja tulosurheilu lisääntyivät vahvasti kilpailutoiminnan laajentumisen myötä. Osallistuttiin myös yhä enenemässä määrin kansainvälisiin kilpailuihin ja kansainvälinen kilpailutoiminta laajeni muutoinkin niin maailman, Euroopan kuin pohjoismaiden tasolla, puhumattakaan kansallisista kilpailuista Suomessa.

Kilpailutoiminta jäsentyy

MM-kilpailut 1985 Rooma, Italia.

Yleisurheiluinnostus Suomessa oli 1980-luvulla vahvaa valtaisan 1970-luvun hölkkäbuumin jälkeen. Suomi ja Helsinki saivat vuonna 1983 järjestettäväkseen ensimmäiset yleisten sarjojen yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut, mikä innosti erityisesti lajin parissa työskenteleviä. 1980-luvulla myös maamme veteraaniurheilijat saivat menestystä yleisurheilussa varsin laajalla rintamalla. Niin ikään olosuhteet paranivat lajin eduksi, sillä yhä useampaan kuntaan rakennettiin uusilla kestopinnoilla olevia kenttiä. Kenttien lisäksi sisähalleja alettiin rakentaa useille paikkakunnille, minkä vuoksi edellytykset ympärivuotiseen harjoittelun paranivat.

Motivaatiot kilpailemiseen ja oman kunnon ylläpitämisen ovat varsin moninaiset, joiden taustoja ei nyt ryhdytä tässä yhteydessä analysoimaan. Tärkeää oli, että ihmiset alkoivat liikkua yhä enemmän ja osallistua eri tason koitoksiin, mihin tarjoutui mahdollisuuksia, kun kilpailuja organisoitiin lisää. SM-kilpailujen määrä lisääntyikin tasaisen nopeasti: ensimmäiset maantiekävelyt ja hallikilpailut pidettiin 1980, pitkät hiihtomatkat 1982, luistelukilpailut 1983, viestijuoksut 1987 ja seuraavana vuonna vauhdittomat hypyt. SM-yleisurheilukilpailut ja hiihdon pikamatkat oli aloitettu jo 1970-luvulla. Suomi on ollut kautta aikain yksi aktiivisimmista veteraaniurheilun toteuttajista eri tasoilla ja eri tavoin ja on sitä yhä.

Maamme ensimmäinen veteraaniurheilun erikoisseura on Porin Urheiluveteraanit. 1970-luvulla veteraaniurheilun painopiste alkoi siirtyä Turkuun, missä Varsinais-Suomen Veteraaniurheilijat organisoivat aktiivisesti tapahtumia aloittaen myös oman Sporttiveteraani -lehden julkaisemisen 1980-luvulla. Lehti olikin aikanaan yksi merkittävä ikäihmisten urheilun sanansaattaja. Viestinnässä tapahtui muutoinkin uutta, sillä Juha Väätäinen alkoi vuonna 1983 toimittaa perustamaansa Ikiliikkujaa. Lehti kuitenkin lakkautui jo seuraavana vuonna. Sitten vuonna 1985 Olavi Niemi tarttui ohjaksiin ja Perpetuum Mobile – Ikiliikkuja alkoi ilmestyä. Julkaisu on toiminut vahvana veteraani- / aikuisurheilun tiedotuslehtenä. Se on sittemmin siirtynyt liittokustanteiseksi sekä samalla saanut uuden ulkoasun.

Irja Sarnama 5-kertainen EM-mestari 1984 Brighton, Englanti.

Seurajäsenyys vahvisti toimintaa

Laajentuminen veteraaniurheilun parissa näkyi 1980-luvulla, jolloin uusia seuroja nousi kilpakentille. Myös järjestötasolla tapahtui muutoksia. Puheenjohtaja Jouko Pesola siirtyi viettämään eläkepäiviä ja puheenjohtajaksi valittiin Uljas Kiuru. Sihteerin tehtävää hoiti koko vuosikymmen Irene Merjamaa. Toiminta järjestäytyi vuosikymmen kuluessa useammalla tasolla. Jo vuonna 1981 perustettiin kuusi toimikuntaa toteuttamaan toiminnan eri osia. Lisäksi vuosikymmenen puolivälissä tuli mukaan hiihdon, luistelun sekä ottelujen yhdyshenkilörakenne. Oma standardi ja lippukin olivat tosiasia kyseisellä vuosikymmenellä – kuten myös pääsy valtionavun piiriin vuonna 1987 muiden urheilujärjestöjen joukossa.

Veteraaniurheiluliiton jäsenkunta 1980-luvulle tultaessa oli koostunut henkilöjäsenistä, mutta nyt tapahtui selkeä muutos. Porin ja Turun lisäksi Tampereelta Kunto-Pirkat sekä Lahdesta Päijät-Hämeen Urheiluveteraanit nousivat vahvoiksi seuroiksi vuosikymmenen aikana. Nämä seurat sekä vahva veteraaniseura Vihdin Veteraaniurheilijat olivat ensimmäiset seurat, jotka vuonna 1983 hyväksyttiin liiton seurajäseniksi. Vuosikymmenen lopussa liitossa oli jo 51 jäsenseuraa.

Muun muassa liiton varapuheenjohtaja Bruno Silekoski Tampereelta ajoi vahvasti seurajäsenyyttä ja Kunto-Pirkat olikin ensimmäinen seura, joka liittyi silloisen Suomen Veteraaniurheiluliiton jäseneksi. Seuran jäsenet tulivat nyt seuran kautta valtakunnallisen liiton jäseniksi. Niin ikään periaatteena alkuvaiheessa oli, etteivät perustetut veteraaniseurat liittyneet muiden liittojen jäseniksi.  Kyseiset seurat erikoistuivat yli 35-vuotiaiden yleisurheiluun. Myös hiihto ja luistelu nousivat aikaisempaa vahvemmin mukaan järjestön toimintaan, kertoo SAUL:n kunniapuheenjohtaja ja Kunto Pirkkojen pitkäaikainen puheenjohtaja Tapio Lindroos.

Kotimaan kisat innoittavat

Oma merkityksensä oli vuoden 1980 Helsingissä järjestetyillä veteraanien Euroopan yleisurheilumestaruuskisoilla. Kotikisat innoittivat suomalaisia osallistumaan ja menestyskin oli sen mukainen, kotikisat olivat varsin näyttävä ponnistus kohti kansainvälistä kärkeä. Mitaleita jäi runsain mitoin Suomeen, kaikkiaan 164 kappaletta. Pohjoismainen kisatoiminta käynnistyi jo 1970-luvulla ja Turussa järjestettiin vuonna 1979 ensimmäiset Pohjoismaiset kesäkisat, joista suomalaiset saivat peräti 285 mitalia. Hämeenlinnassa isännöitiin 1984 maastojuoksu- ottelu- ja kävelykilpailut ja Porin vuoro oli järjestää vuonna 1987 kesäkisat, jolloin Turussa saatu mitalimäärä ylitettiin reilusti.

Maailmanmestaruuskilpailuja odotettiin myös järjestettäväksi ja niiden toteutus tapahtui seuraavalla vuosikymmenellä, mistä kotimaahan jäi 84 mitalia. Turku osoitti aktiivisuutensa vuonna 1991, jolloin maailman urheilijat kohtasivat Turun Paavo Nurmen stadionilla.  Hiihdon MM-kilpailut nähtiin niin ikään jo vuonna 1987 Suomessa, kun Kuusamon Rukan jylhissä maisemissa hiihdettiin kilpaa eri ikäluokissa.

Suomalaisten mitalit yleisurheilun MM-, EM- ja PM-kilpailuista.

1981 MMChristchurch18
1983 MMPuerto Rico42
1985 MMRooma72
1987 MMMelbourne67
1989 MMEugene61
   
1980 EMHelsinki164
1982 EMStrassbourg80
1984 EMBrighton104
1986 EMMalmö112
1988 EMVerona97
1990 EMBudapest106
   
1981 PMLarvik225
1983 PMKööpenhamina247
1985 PMHelsingborg186
1987 PMPori359
1989 PMLarvik198

Kilpailutoiminta lisääntyi 1980-luvulla uusien veteraaniseurojen perustamisen myötä. Mutta merkille pantavaa on, että vähän toistakymmentä vuotta toiminut Suomen Veteraaniurheiluliitto ry (SVU) toimi vapaaehtoisin voimin. Palkattua henkilökuntaa ei ollut ja toiminta eteni vapaaehtoistyön pohjalta – hallitus, toimikunnat ja erityisesti seurat toteuttivat toiminnan. Aktiivisimpia seuratoiminnassa olivat perustetut veteraaniurheiluseurat, mutta myös SUL:n jäsenininä toimivat yleisseurat osallistuivat toimintaan.

PHVU – yksi ensimmäisistä seurajäsenistä

Uuden liiton toisella vuosikymmenellä Päijät-Hämeen Veteraaniurheilijat (PHVU) oli yksi vahvaa toimintaa osoittanut uusi urheiluseura. PHVU on perustettu vuonna 1982, joskin muun muassa sittemmin seuraa edustanut Suomen yleisten sarjojen maajoukkue-edustaja Tuula Rautanen oli hankkinut Euroopan mestaruuksia jo 1970-luvun lopulla. Myös Turun PM-kisoihin 1979 sittemmin seuraa edustaneet olivat jo osallistuneet menestyksekkäästi. Into oman seuran perustamiseen oli olemassa ja niinpä seiväshyppääjä Juhani Salmisen puheenjohtajuusaikana 1980-luvulla seuran edustajat osallistuivat kansainvälisiin ja kansallisiin kisoihin yleisurheilussa ja hiihdossa. Myös luistelijoita löytyi kansallisiin kisoihin. Toimeen tartuttiin välittömästi, joten PHVU oli järjestämässä Lahden Urheilijoiden kanssa jo vuonna 1984 SM-hiihtoja Lahdessa. Yleisurheilussa kilpailijoiden joukko oli varsin laaja ja seura kilpaili Varsinais-Suomen Veteraaniurheilijoiden, Porin Urheiluveteraanien ja Kunto Pirkkojen kanssa vuosittaisesta parhaan seuran tittelistä. Parhaimmillaan PHVU oli kolmanneksi paras seuratilastoissa.

Seuran urheilijat olivat kunnostautuneet jo ennen PHVU:n perustamista näkyen Suomen ennätystilastoissa ja 1980-luvulla he tekivät parikymmentä SE-tulosta. Varsinkin Marja-Leena Kangas (80 metrin aidat, korkeus, pituus) sekä Pekka Metsähuone (100 ja 200 metriä) nousivat vahvasti esiin Suomen ennätystilastoissa. Heidän lisäkseen maailmanennätyksiin ylsivät Heikki Simola (100 metriä) ja Eino Anttila (moukari). Simola saavutti 1980-luvulla kuusi MM- ja viisi EM-mitalia muiden saavutusten lisäksi. Kaikkiaan seuran jäsenet saivat yleisurheilusta 24 ja hiihdosta neljä MM-mitalia, Euroopan mestaruuskisoista mitalisaldo oli 29, joista Alpo Kautto saavutti peräti 11 mitalia.

Risto ja Ritva Tuliniemi – molemmilla oma rooli urheilussa

Risto Tuliniemi ja Ritva Tuliniemi sekä Ritvan palkintoja.

Tuliniemen pariskunta Ritva ja Risto osallistuivat aktiivisesti urheilutoimintaan – Ritva urheilijana ja Risto vahvana taustatyöntekijänä. Risto oli toiminut jo pitkään Nastolassa urheiluseuratyössä ja kannusti lahjakkaan kestävyysurheilijavaimonsa mukaan kisoihin. Ritva osallistui paitsi veteraaniurheiluliiton järjestämiin kisoihin niin myös muihin kansallisiin kisoihin. Saavutuksena oli mm. Kalevan kierroksen voitto vuonna 1989 omassa ikäluokassa – eikä vain yksi voitto vaan kaikkien kuuden lajin voitto, jotka sisältyivät kierrokseen yhteispisteisiin. Hän myös voitti vuonna 1982 Finlandia maratonin ja oli tuolloin nopein naisjuoksija kisassa. Veteraanien kansainvälisiin kisoihin hän osallistui ensimmäisen kerran Roomassa 1985 ja tuloksena oli heti värisuora mitaleista. Rukan MM-hiihdoista vuonna 1987 tuli myös kultaa viestissä. Ritvalle onkin sittemmin kaikkiaan kertynyt uran aikana kolmisenkymmentä MM- ja EM-mitalia muiden saavutusten lisäksi.

Kaikkinensa 1980-luvulla toiminta oli vielä veteraaniurheilussa osaltaan hakusessa, olihan toiminta siltä osin uutta. Lahteen perustettiin seuraksi PHVU, jonka puheenjohtajana oli 1980-luvulla Juhani Salminen – hän oli hyvä seiväshyppääjä. Konkreettista apua saimme perustamisasioissa muun muassa Kunto Pirkoilta. Hetihän me myös pyrimme järjestämään kisoja ja kisojen järjestelyihin haettiin apuja muilta ympäristön seuroilta. SM-kisoja järjestettiin 1980-luvulla yleisurheilussa Lahdessa, Vierumäellä ja Pajulahdessa sekä SM-hiihdotkin pidetiin onnistuneesti. Kansalliset Vierumäen hallikilpailut alkoivat niin ikään vuosikymmenellä ja niitä pidettiin aina 2010-luvun taitteeseen saakka, kertoo Risto Tuliniemi.

Toiminta Veteraaniurheiluliitossa oli vielä suppeahkoa ja päätoiminta-alueena oli Etelä-Suomi – Helsinki, Tampere ja Turku. Vaikkakin seuroja ja toimintaa alkoi jo olla vähäisemmässä määrin muuallakin. Tietysti Pori oli aktiivinen, sillä siellähän oli pisimmät perinteet veteraaniurheilussa. Lars Ingves Porista oli henkilö, jonka kautta tapahtuivat matkanjärjestelyt kansainvälisiin kisoihin, ja noilla matkoilla mekin olimme mukana, jatkaa Risto

Risto oli Päijät-Hämeen Veteraaniurheiluliiton hallituksessa ja sittemmin puheenjohtajana Juhani Salmisen jälkeen vuodesta 1992 lähtien. Kaksi vuotta aiemmin oli alkanut työskentely SVU:n hallituksessa.

Viljo Knaappila – on tahdon voimasta kiinni miten pärjää

Suomen voitokas kolmikko Miyazakin MM-kisojen pituuskisan jälkeen – Ilpo Sopanen, Viljo Knaappila ja Olavi Niemi.

Viljo Knaappila tuli vahvasti mukaan niin kansalliseen kuin kansainväliseen kärkeen 1980-luvulla. Menestystä hän saavutti jokaisella kisatasolla. Hän on tällä hetkellä Kunto Viirun kanssa ainoa yleisurheilija, joka on osallistunut kaikkiin järjestettyihin Pohjoismaisiin mestaruuskisoihin. PM-kisat alkoivat vuonna 1979 Turusta. Villen PM-kisa-mitalisaldo on nyt 60 ja 1980-luvulla niitä tuli kahdeksan. MM-mitaleita hänellä on nykyisin kahdeksan, joista kolme 1980-luvulla ja EM-mitaleita niin ikään kahdeksan (yksi 1980-luvulta). kaikkiaan vähintään SM-tason mitalia hänellä on 230.

Kovin tuloskunto hänellä oli 1990-luvulla, jolloin vuonna 1993 60-vuotiaana pituuden leiskautus oli 560 senttiä, mikä tarkoitti myös Pohjoismaiden ennätystä ja samana vuonna myös MM-kultamitalia Japanin Miayazakissa.

Mistä kiinnostus urheiluun syttyi myöhemmällä iällä ja miten tulokset olivat varsin kovia, sillä pituutta hän oli nuoruusvuosinaan hypännyt 594 senttiä.

Katselin veteraanien tuloksi 1970-luvun lopulla ja totesin, että kyllä kai minäkin lähelle noita pääsen. Läksin sitten SM-kisoihin ja ensimmäinen saavutus siellä oli kolmiloikan pronssitila. Se antoi intoa lähteä uudelleen mukaan koitoksiin. Kyllä minulla oli heti alun alkaen tavoitteet korkealla ja niinhän pitää myös olla – ei muuten päästä saavutuksiin. Kilpailu ja osallistuminen kisoihin tuo mukanaan myös kavereita ja elinikäisiä henkilösuhteita. Ne ovat tärkeitä ja juuri urheilun kautta on helppo saada ulottuvuutta elämään, kertoo Viljo.

Kilpailun kautta saadaan uusia tuttavuuksia ja esimerkiksi vuonna 1987 kolme suomalaista kutsuttiin Neuvostoliiton avoimiin mestaruuskilpailuihin, joissa 55-vuotiaana voitin pituuden tuloksella 555. Tuokin matka oli varsin mielenkiintoinen ja kisajärjestäjät esittelivät Moskavan nähtävyyksiä sekä pitivät todella hyvää huolta meistä kisailijoista. Elämyksiä kisamatkoilta on todella runsaasti. Kun esimerkiksi Australian Melbournessa samana vuonna kuin Moskovan kisat olivat MM-kisat, niin silloin koko Suomen joukkueen kanssa kierrettiin Fizni, Havaiji ja Kalifornia, joten milloin muulloin tuolloista matkaa ylipäätään voisi yksin nähtävyyksien ja muiden oheistapahtumien lisäksi toteuttaa.  Kilpailujen ohella tulee varsin paljon elämyksiä, joita ei muutoin kenties koskaan voi saada, toteaa Ville lopuksi.

_____________________________

Pitkäaikaisin puheenjohtaja, kotiseutuneuvos Uljas Kiuru

Suomen Veteraaniurheiluliiton (SVU) toinen puheenjohtaja Usko Toivo Uljas Kiuru syntyi 12. elokuuta 1927 Kivennavan Karvalan kylässä kuusilapsisen perheen esikoisena. Perheen tila oli periytynyt isältä pojalle 1600-luvulta lähtien. Talvisodan syttyessä Kiurun perhe tuli evakkona Tuulokseen, jossa he asuivat pappilan mailla Iso-Liikilässä, nykyisessä Pihatuvassa, kymmenisen vuotta ennen kuin muuttivat Lammille. Uljas ja Pirkko Kiurun perheeseen syntyi kolme lasta. Uljas Kiuru nukkui pois 15. heinäkuuta 2013 Lammilla.

Uljas Kiuru osallistui 16-17-vuotiaana vapaaehtoisena jatkosotaan. Hän toimi Kannaksella Antreassa ja Kuukaupissa sotilasviestikeskuksen hoitajana kesästä syksyyn vuonna 1944. Kiuru kävi Reserviupseerikoulun vuonna 1951 ja yleni reservissä kapteeniksi. Hän on toiminut veteraani- ja reserviläisjärjestöissä sekä Lammin veteraaniasiain neuvottelukunnan puheenjohtajana.

Opiskelu oli lahjakkaalle Uljas Kiurulle helppoa. Hän valmistui opettajaksi Kajaanin Seminaarista vuonna 1950. Kiuru on muistellut lämmöllä seminaariaikaansa: ”Joka ainoa päivä oli minulle hieno päivä ja kasvoin Kajaanissa kulttuuriin”. Karjala, Lammi ja seminaari vaikuttivat Kiurun elämään monin tavoin.

Opintojen jälkeen Uljas Kiuru toimi Lammin Vilkkilän koulun opettajana vuosina 1951-1954, sen jälkeen Hämeenkyrössä vuoden ajan, kunnes palasi Lammille Iso-Evon koulun opettajaksi vuonna 1955 ja jäi tästä toimesta eläkkeelle vuonna 1987. Kiuru on toiminut lisäksi tuntiopettajana Evon metsäopistossa.

Vuonna 1951 Lammille muuttanut Uljas Kiuru on sanonut olleensa Lammilla fyysisesti läsnä, mutta sielu on ikuisesti synnyinseudulla Karjalassa, jossa on käynyt sodan jälkeen ainakin 48 kertaa. Lammiakin Kiuru on arvostanut paljon. Hän on toiminut opettajantyönsä ohessa Lammilla taideasiamiehenä, jonka toimenkuvaan kuului myös kotiseututyö. Eläkkeelle jäätyään Kiuru oli myöhemmin myös kunnan sivutoiminen kulttuurisihteeri. Hän oli Kivennavan perinnejärjestöissä vuosikymmenien ajan kantava voima. Lammin Karjalaisseura kutsui Kiurun kunniapuheenjohtajaksi. Tasavallan presidentti on myöntänyt johtajaopettaja Uljas Kiurulle kotiseutuneuvoksen arvonimen vuonna 1993.

Uljas Kiuru oli perustamassa Lammin kotiseutulehteä vuonna 1967 ja toimi alusta alkaen 25 vuotta lehden päätoimittajana. Hän on kirjoittanut kaikista kiinnostuksensa kohteista, jotka ovat merkinneet hänelle rakkautta kotiseudun ihmisiin, luontoon, tapahtumiin, taiteeseen ja koko elämään. Kiuru on ollut loistava puhuja ja hengenluoja sekä tietokirjailija, joka on kirjoittanut yli 40 teosta. Niissä käsitellään Kivennapaa, muuta Karjalaa, Lammia, merkkihenkilöitä, urheilua, kylätarinoita, sananparsia ja historiallisia tapahtumia. Kiuru on todennut kirjoitusvimmastaan: ”Se on antanut sielulle virvoitusta”.

Lammin kunnan järjestämässä Uljas Kiurun 75-vuotisjuhlassa syntymäpäiväsankari lahjoitti kunnan kotiseutuarkistoon kirjallisen tuotantonsa lisäksi myös huolella arkistoidut lähes sata mappia kivennapalaista ja lammilaista kansanperinneaineistoa sekä noin 8000 valokuvaa. Merkkipäiväjuhlassa paljastettiin Uljas Kiurusta Lammin kunnan tilaama muotokuva, jonka on maalannut Eero Pöyhtäri.  

Hehkuvan urheiluinnostuksen omannut Uljas Kiuru oli aktiiviurheilija ja kuntoilija sekä monipuolinen urheilun järjestömies. Hän juoksi 80 maratonia kahdeksassa eri maassa. Ennätysaika 2.45.52 syntyi Kiurun ollessa lähes 50-vuotias. Vielä viisikymppisenäkin aika painui alle kolmen tunnin voittaessaan vuonna 1977 M50-sarjan SM-kultaa ajalla 2.59.53. Kiuru toimi useissa eri hämäläisissä, karjalaisissa ja valtakunnallisissa urheilujärjestöissä johtokunnan jäsenenä ja puheenjohtajana. Lammin Säkiän toiminnanjohtajana ja aktiivisena vetäjänä hän sai järjestön ensimmäisen kunniajäsenen arvon vuonna 1988.

Suomen Veteraaniurheiluliiton (SVU) hallituksen jäsenenä Uljas Kiuru aloitti vuonna 1977, toimi varapuheenjohtajana vuosina 1979-80 kenraali Yrjö Keinosen jälkeen ja jatkoi puheenjohtajana vuodesta 1981 alkaen, innostavalla ja tiukalla otteella 19 vuoden ajan, opetusneuvos Jouko Pesolan työn jatkajana. Liittoamme johti viime vuosisadan loppuun Kajaanin Seminaarin kasvatit, joilla oli myös sotakokemuksia. Kiuru on kirjoittanut SVU:n 20-vuotishistoriikin (1971-1991). Hänet on palkittu useilla kunnia- ja ansiomerkeillä. Uljas Kiuru kutsuttiin SVU:n kunniapuheenjohtajaksi vuonna 1999.

Uljas Kiuru on pitänyt Pirkko-vaimoaan parhaana kannustajanaan ja tukihenkilönä, joka on osannut arvostaa hänen työtään ja monia harrastuksiaan. Pirkko on toiminut mm. SVU:n hallituksen sihteerinä.

Kotiseutuneuvos Uljas Kiuru on ollut monipuolinen kulttuurihenkilö ja palavasieluinen urheilumies, joka on toiminut kunnioitusta herättävästi ja tuloksekkaasti koko yhteiskuntamme hyväksi monilla elämänaloilla!

Kunto Viiru
Kunniapuheenjohtaja, liikuntaneuvos
       

______________________________________________________________________________________________________________________________

SAUL 50 Tietovisa 2 / 21

Tietovisan on laatinut Vesa Lappalainen

  1. Kuka oli Suomen pääministeri vuosina 1982 – 1987
    a. Mauno Koivisto b. Kalevi Sorsa c. Harri Holkeri
  2. Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa suurin puolue oli
    a. SDP b. Kokoomus c. Keskusta
  3. Vuonna 1980 järjestettiin ensimmäiset veteraaniyleisurheilun
    EM-kilpailut Suomessa. Missä kaupungissa?
    a. Jyväskylä b. Lahti c. Helsinki
  4. Kuka oli näiden kisojen pääsihteeri
    a. Pekka Kautto b. Esa Lehtimaa c. Uljas Kiuru
  5. Minä vuonna ilmestyi ensimmäinen Ikiliikkuja-lehti
    a. 1983 b. 1984 c. 1985
  6. Entä kuka oli sen ensimmäinen päätoimittaja
    a. Olavi Niemi b. Raimo Tuisku c. Juha Väätäinen
  7. Kuka oli SVU:n hallituksen ensimmäinen naisjäsen
    a. Irene Merjamaa b. Terttu Bylina c. Eila Mikola
  8. Missä järjestettiin vuoden 1988 kesäolympialaiset
    a. Moskovassa b. Los Angelesissa c. Soulissa
  9. Entä talviolympialaiset samana vuonna
    a. Sarajevossa b. Calgaryssä c. Albertvillessä
  10. Montako mitalia Suomi sai yhteensä vuoden 1988
    kesäolympialaissa
    a. 4 b. 5 c.

    Oikeat vastaukset: 1.B, 2.A, 3.C, 4.A, 5.B, 6.C, 7.A, 8.C, 9.B, 10.A

    ____________________________________________________________________________________________________________________

1990-LUKU

Kirjoittanut Christer Sundqvist
SAUL Ikiliikkuja-lehden toimituskunnan puheenjohta sekä pitkäaikanen aikusurheiluvaikuttaja
.

Kansainvälisyys ja terveysarvot korostuvat

Suomen Veteraaniurheiluliitossa (SVU) näkyi 1990-luvulla korostetusti toiminnan kansainvälistyminen. Suomi sai vuonna 1991 järjestettäväkseen yleisurheilun MM-kisat ja osallistui suurella, menestyk- sekkäällä joukkueella näihin kisoihin ja jatkumona sitten muihin kansainvälisiin arvokisoihin. Jo 1980-alkanut mitalien rohmuaminen vain kiihtyi. Saimme tottua siihen, että Suomi on veteraaniurheilun kärkimaita. Veteraaniurheiluun kohdistui kasvava tutkimuksellinen mielenkiinto. Tutkijoita kiinnosti selvittää millä tavalla kilpaliikunta näkyi terveysarvoina. Tär- keimpinä UKK-instituutti ja Jyväskylän yliopisto käynnistivät useita tutkimus- hankkeita terveysliikunnan saralla, joissa nähtiin veteraaniurheilijoiden panos hyvinkin tärkeänä.

HIENOT MM-KISAT 1991 TURUSSA
Maailman urheiluveteraanit olivat koolla Turussa vuonna 1991. Jo kisojen ano- minen oli valtavan iso urakka, saatikka sitten kisojen järjestely ja läpivienti. Ylei- sesti epäiltiin tuleekohan kisoista mitään. Huoli oli turha. Tässä on nostettava esille eräs varsin vähäiselle huomiolle jäänyt nainen: Pirkko Martin. Tämä erittäin lah- jakas veteraaniurheilija Turusta kokosi vapaaehtoistyönä kaikki vaadittavat tie- dot ja laati 40-sivuisen hakemusvihkosen kolmella eri kielellä (englanti, ranska ja saksa). Pirkon, Turun kaupungin edustaja Irmeli Torssosen ja MM-kisojen järjestely- komitean työ palkittiin Yhdysvaltain Ore- gonissa vuonna 1989, kun Turku sai kisat.

Huoli MM-kisojen onnistumisesta väistyi viimeistään siinä vaiheessa kun media ja eri maiden edustajat näkivät millainen kisaisäntä Suomen Turku on. He pitivät vilpittömästi Turun MM-kisoja arvossa. Suomen kyky järjestää laadukkaita veteraanikisoja vahvistui lopullisesti. Esimerkiksi nelinkertainen kiekon olym- piavoittaja Al Oerter mainitsi lehtien palstoilla, että veteraanien MM-kisat olivat paljon enemmän olympiakisojen kaltainen tapahtuma kuin olympialaiset itse. Suomalaisia huippu-urheilijoita oli saatu houkuteltua mukaan hyvin runsaasti kuten esimerkiksi Jouko Kuha, Mikko Ala-Leppilampi, Raimo Karsikas, Martti Vainio, Kaapo Jouppila, Sinikka Keskitalo ja Irja Sarnama.

Nopea ja täsmällinen tulospalvelu oli hämmästelyn ja kiitoksen aiheena. Turun Sanomat julkaisi kisojen kaikki tulokset ja urheilijat sekä kansainvälinen media iloitsi senaikaisella nopeudella saatuja kisatuloksia. Veteraanikisoissa ei oltu to- tuttu tällaiseen nopeaan ja täsmälliseen tulospalveluun.

MM-kisojen ylilääkäri Martti Kvist, joka vastasi lääkintähuollosta, esitti ihailun- sa veteraaniurheilulle: ”Oli ilo nähdä vanhoilla henkilöillä olevan voimakas elämänhalu ja että he pilke silmäkul- massa täysin rinnoin osallistuivat ikäänsä vastaavaan huippu-urheiluun.”

Kansainväliset kisat saivat jatkoa kun Jyväskylään saatiin veteraaniurheilun EM-kisat vuonna 2000.

LIIKUNTA ON LÄÄKE
Tieteellinen keskustelu siitä, miten kilpaurheilutyyppinen liikunta vaikutti terveyteen, voimistui 1990-luvulla. Veteraaniurheilijoiden suorituksia ja terveydentilaa tarkasteltiin Jyväskylän yliopistossa ja UKK-instituutissa sekä vähäisemmässä mittakaavassa Helsingin yliopistossa. Argumentteja löytyi vete- raaniurheilun suhteen sekä puolesta että vastaan. Todettiin, että kestävyysliikuntaa harrastavilla entisillä kilpaurheilijoilla tai veteraaniurheilijoilla sairauksien ris- kitekijät ja eliniän odote olivat erittäin suotuisia. Heittolajien edustajilla säilyi systemaattisen harjoittelun myötä li- hasten voimaominaisuudet yllättävän hyvin. Liikunnanharrastajilla oli yleensä myöhemmällä iällä vähemmän kroonisia sairauksia ja heidän fyysinen toimintaky- kynsä säilyi hyvänä. Löytyi selvää näyttöä

Suomen Veteraaniurheiluliiton hallituksen kokous Lammilla vuonna 1991. Eturivissä vasemmalla istuu Irja Martin, joka selosti Turun MM-kisoissa. Seuraavina Irja Sarnama, Unto Mattsson ja Veli Puustinen. Takana oikealta Mikko Saarinen, Tuula Rautanen, Bruuno Silekoski, Teuvo Lautanala, Risto Tuliniemi, Uljas Kiuru, Veikko Javanainen ja Lars Ingves.
Teksti- ja kuvalähteet: SAUL arkisto

siitä, että mittavan harjoittelutaustan omaavat veteraaniurheilijat säilyttivät toiminta- ja suorituskykynsä paremmin kuin vähemmän harjoitelleet ikätoverit. Tämä lienee yksi kannustava tekijä, joka auttaa ikääntyviä pysymään urheilun parissa myös myöhemmällä iällä. Apu- laisprofessori Seppo Sarnan sanoihin on helppo yhtyä: ”Huippu-urheilija elää kauan. Pitkän iän salat löytyvät elämän- tavoista.”

Toisaalta tiedettiin myös, että aiemmin liikuntaa harrastamattomalla äkillinen raskaan liikunnan aloitus aiheutti lisään- tyneen äkkikuoleman riskin liikunnan aikana ja sen jälkeen. Veteraanisarjoissa harrastetun urheilun terveysvaikutuksia oli menetelmällisesti hankala tutkia, kos- ka ne iäkkäät henkilöt, jotka osallistuivat kilpailutoimintaan, olivat jo keskimäärin terveempiä. Monet krooniset sairauden estivät menestyksekkään kilpailemisen iäkkäiden sarjoissa.

Tutkimuksia tekivät erityisesti liikuntalää- ketieteen professori Urho Kujala ja do- sentti (myöh. professori) Harri Suominen Jyväskylän yliopistosta. Aktiiviurheilijana Suominen löysi veteraaniurheilijoista hyvän mallin tarkastella harjoittelun merkitystä fyysisen ja psykofyysisen kun- non ylläpidossa. Ikäluokkien ennätyksiä

tarkastellessa hän löysi oivallisen tavan seurata ihmisen puhdasta vanhenemista. UKK-instituutissa Tampereen Kaupissa tutkittiin liikunnan terveysvaikutuksia ja pohdittiin erilaisia malleja miten ter- veysliikuntaa voitaisiin edistää. Professori Ilkka Vuoren toimiessa UKK-instituutin johtajana UKK-instituutista kehittyi kan- sainvälisesti arvostettu terveyden edistä- misen ja terveysliikunnan tutkimuslaitos. Dosentti (myöhemmin professori ja UKK- instituutin johtaja) Mikael Fogelholm tutki muun muassa ravinnon vaikutusta urheilusuoritukseen. Urheilulääkäri Sep- po Rehusen terveysliikuntaa koskettavat tutkimukset tasoittivat veteraaniurhei- lijan tietä kohti tervettä ikääntymistä. Invalidisäätiön tutkija Jyrki Kettunen työryhmineen seurasi veteraanien yleis- urheilun MM-kilpailuihin osallistuneiden suomalaisten terveyttä ja totesi, että 16 vuoden seurannassa tämä kohdejoukko terveytensä puolesta pärjäsi varsin hyvin.

Vuonna 1994 käynnistyneeseen kansal- liseen terveyskampanjaan ”Kunnossa kaiken ikää”(KKI) SVU sai mahdollisuuden osallistua. Aikuisliikunta ja sen tukeminen yhteiskunnan varoista koettiin tärkeäksi. Tämä KKI oli osana suurempaa ”Terveyttä kaikille vuoteen 2000” -hanketta.

VETERAANIURHEILU EI OLE VESIESTEESEEN PULAHTANUT VANHUS
Veteraaniurheiluliiton säännöt muu- tettiin vuonna 1993 koskien henkilöjä- senyyttä siten, että hyväksyttiin liiton jäseniksi jatkossa vain urheiluseuroja. Vuonna 1993 liittoon kuului 28 seuraa. Henkilöjäsenyyden poistuminen vauh- ditti seurojen määrän kasvua ja vuotta myöhemmin seuroja oli jo yhteensä 152. Vuosi vuodelta jäsenseuroja tuli lisää niin, että vuoden 2020 lopussa jäsenseuroja oli yhteensä 359.

Vuodesta 1981 alkaen SVU:n puheen- johtajana toiminut Uljas Kiuru veti ve- teraaniurheilua eteenpäin 1990-luvulla innostavalla ja tiukalla otteella. Hyvänä aisaparina toimi liiton taloudenhoitaja Teuvo Lautanala vuosina 1992-1995 ja hänen jatkajansa vuodesta 1996 eteen- päin Esa Lehtimaa. Esan toimikuva laajeni kun hänestä tuli liiton toiminnanjoh- taja vuoden 1998 loppuun asti. Raimo Tuiskusta saatiin uusi toiminnanjohtaja 20.12.1998 ja talousvastaavaksi tuli Pekka Kurki.

Esimerkkinä 1990-luvun toimintakulttuu- rista veteraaniurheilussa oli nähtävissä toisaalta valtava into tehdä pyyteetöntä vapaaehtoistyötä ja toisaalta moitittiin liittoa pikkuasioista. Kiuru tiivistää tämän Ikiliikkuja 3/2021.

Maailman paras kolmiloikkaaja ja pituushyppääjä 1990-luvulla oli Stig Bäcklund.

ilmapiirin näin: ”Näyttää siltä, että ne pienet asiat pyörivät yksilötasolla. Jos- sain nähdään aina napisemisen aihetta. Näyttää tässäkin kentässä olevan am- mattinapisijoita. Olen tässä asiassa sitä mieltä, että jos joku näkee vikaa jossain, on ensin kutitettava omaa napaansa ja sitten lähdettävä hymyssäsuin korjaa- maan asioita!”

Pekka Kautto on mainittava erikseen. Hän keskusteli ja vaikutti siihen keskusteluun millä tavalla SVU:ta voitaisiin kehittää. Kautto vangitsi oivallisesti 1990-luvun hengen veteraaniurheilussa Ikiliikkuja- lehdenpääkirjoituksessaanvuonna 1996: ”Veteraaniurheiluharrastuksen leviämi- sen ja yhteiskunnallisen tunnustuksen kannalta on sanomattoman tärkeää, että veteraanitoiminnassa mukana olevat jaksavat puhua kiihkottomasti harras- tuksestaan ja sen mukanaan tuomasta elämän laadusta. On perusteltua uskoa, että veteraaniurheilussa mukana olleista kukaan ei ole siihen pettynyt. Jotkut kenties ovat väsyneet, mutta kukapa ei joskus väsyisi.

Edellä esitetyt pohdiskelut ovat tuttuja tämän lehden lukijoille. Mutta miten ne saataisiin leviämään niin, että ns. suuri yleisö tiedostaisi ne. Ensin hyväksyisi ne ja sitten vielä innostuisi niistä. Tämän tavoitteen saavuttamisessa tärkein sil- lanrakennustyömaa on eri medioiden urheilutoimittajien joukko. Saada hei- dät ymmärtämään veteraaniurheilun sisäinen olemus. Veteraaniurheilu ei ole vesiesteeseen pulahtanut vanhus.”

Oivalliseksi osoittautui päätös lisätä Urheiluveteraani-lehden ilmestymis- kertoja kuuteen numeroon vuodessa. Turussa ilmestyvä lehti sai näin toimia myös SVU:n säännöllisesti ilmestyvänä tiedotuslehtenä (vuodesta 1984 lähtien). Urheiluveteraani-lehden päätoimittajina olivat 1990-luvulla Teuvo Lautanala, Juk- ka Heininen, Esa Lehtimaa, Altti Hyrsky ja Olavi Koivukangas.

Veteraaniurheiluliiton toimintaa pyöri- tettiin lähes koko 1990-luvun ajan Turun toimistosta käsin, mutta Esa Lehtimaan lopetettua toiminnanjohtajan tehtävät SVU päätti siirtyä 1.1.1999 vuokralaiseksi Suomen Liikunnan ja Urheilun toimita- loon Helsingin Pasilassa.

Uudelle vuosituhannelle SVU:n vei 14.11.1999 puheenjohtajaksi valittu ka- jaanilainen Kunto Viiru.

KANSAINVÄLISILLÄ KENTILLÄ SATTUI JA TAPAHTUI
Kun tutustuu suomalaisen veteraaniur- heilun kansainvälistymiseen on pakko nostaa esille Pekka Kurki, joka oli tullut mukaan veteraaniurheiluun erityisesti vuonna 1990 Sporttiveteraanienpuheen- johtajuuden kautta. Pekka veti Spove:ssa pitkän puheenjohtajakauden, 8 vuotta. Rahkeet riittivät pitkälle, sillä hän oli SVU:n hallituksessa ja varapuheenjohta- jana sääntöjen mukaiset enintään kolme 2-vuotiskautta vuodesta 1997 lähtien. Englantia sujuvasti puhuvana hänet valittiin Euroopan Veteraaniurheiluliiton hallitukseen vuonna 1998. SVU:n ulko-

maan asioita hoiti myös tunnolliseen tyyliin laajasti sivistynyt professori Karri Wichmann. Karri vastasi Euroopan tasolla anti-dopingtyöstä ja lääketieteellisistä asiantuntijatehtävistä.

Vahvasti Turun 9. MM-kisojen innoittama- na saatiin seuraaviin MM-kisoihin vankka suomalaisedustus (Japanin Miyazaki 1993, Yhdysvaltojen Buffalo 1995, Etelä- Afrikan Durban 1997 ja Iso-Britannian Ga- teshead 1999). Esimerkiksi 134 urheilijaa käsittänyt maajoukkueemme toi Buffa- losta 32 kultaa, 27 hopeaa ja 20 pronssia. Sen aikaiset tähtiurheilijamme tekivät jopa maailmanennätyksiä kisoissa. Stig Bäcklund loikki M55-sarjassa ykköspallille sekä kolmiloikassa että pituudessa, jossa viimemainitussa tuli MM-tulos 6,35. Eni- ten mitaleita kahmi itselleen M85-sarjan Paavo Patinen neljällä kullallaan.

Durbanin MM-kisat vuonna 1997 muis- tetaan melkoisen kaoottisista kisajär- jestelyistä ja venyneistä aikatauluista. Vuonna 1999 Gatesheadissa päästiin taas ihailemaan sujuvia kansainvälisiä veteraanikisoja. Suomen joukkueen johdosta ja hyvinvoinnista huolehti lää- käri Karri Wichmann. Suomalaisurheilijat saavuttivat peräti 23 kultaa, 15 hopeaa ja 24 pronssia. Menestynein suomalaisur- heilija oli N75-sarjan Kaija Jortikka peräti viidellä kultamitalillaan. Vuoden 1950 kiekonheiton Suomen mestari oli säilyt- tänyt ihaltavalla tavalla urheiluintonsa veteraani-ikään asti.

Christer Sundqvist

SAUL 50

Tietovisa 3 / 21

Tietovisan on laatinut Vesa Lappalainen

  1. Kuka oli Suomen pääministeri vuosina 1991 – 1995?

a. Esko Aho b. Paavo Lipponen c. Harri Holkeri

  • Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa suurin puolue oli

a. Kokoomus b. SDP c. Keskusta

  • Minä vuonna järjestettiin WMA:n MM-kilpailut Turussa?

a. 1990 b. 1991 c.1992

  • Kuka toimi näiden MM-kilpailujen pääsihteerinä?

a. Olavi Koivukangas b. Terttu Bylina c. Pirkko Martin

  • Montako vuotta Uljas Kiuru toimi liiton puheenjohtaja?
    a. 10 b. 15 c. 19
  • Minkä vuoden SVU:n (nyk. SAUL) syyskokouksessa Kunto Viiru valittiin liiton puheenjohtajaksi?

a. 1997 b. 1998 c. 1999

  • Kuka toimi liiton ensimmäisenä toiminnanjohtajana (oto) 1990-luvulla?

a. Esa Lehtimaa b. Raimo Tuisku c. Christer Sundqvist

  • Missä järjestettiin vuoden 1996 kesäolympialaiset?

a. Ateenassa b. Atlantassa c. Amsterdamissa

  • Oliko Suomi neljällä mitalilla näiden 1996 kesäkisojen mitalitilaston
    a. 30. b. 40. c.50.
  1. Minä vuonna järjestettiin talviolympialaiset Ranskan Albertvillessä?

a. 1992 b. 1994 c. 1998

Oikeat vastaukset: 1.A, 2.C, 3.B, 4.C, 5.C, 6.C, 7.A, 8.B, 9.B, 10.A